Skyry.net

Pikku-Finlandia

Pikku-Finlandia-kirjoituskilpailun järjestävät vuosittain Suomen Kirjasäätiön tuella Äidinkielen opettajain liitto ja Svenska modersmållärarföreningen i Finland. Kilpailu on tarkoitettu abiturienteille ja muiden keskiasteen oppilaitosten päättöluokkien oppilaille. Kilpailuun lähetetään kirjallisuusesseitä, jotka käsittelevät joko suomalaista tai maailmankirjallisuutta.

Kilpailun voittaja saa 550 euron rahapalkinnon sekä Finlandia-palkinnon ehdokaskirjat. Voittaja kutsutaan opettajineen Finlandia-palkinnon jakotilaisuuteen, jossa myös Pikku-Finlandian voittaja palkitaan.

Lisätietoja: Äidinkielen opettajain liitto, puh. 09-351 1764.

Pikku-Finlandia-kilpailun voitto Viikin normaalikoulun Sarianna Kankkuselle

Helsinkiläisen Viikin normaalikoulun oppilas Sarianna Kankkunen voitti vuoden 2006 Pikku-Finlandia-kilpailun Tomi kontion Vaaksan päässä taivaasta -runokokoelmaa käsittelevällä esseellään Ei tästä muuria tullut.

Abiturienteille suunnattuun kirjallisuusaiheiseen Pikku-Finlandia
-esseekilpailuun on perinteisesti lähetetty vain painavaa tavaraa – kisan taso tunnetaan. Kilpailutehtävänä on kirjoittaa kirjallisuusessee, joka käsittelee joko suomalaista kaunokirjallisuutta tai maailman- kirjallisuutta. Kilpailu on merkityksellinen myös siksi, että se antaa viitteitä siitä, millaista kirjallisuutta nuoriso harrastaa ja miten se tuklitsee eri-ikäisiä klassikoita suhteessa omaan aikaamme.

Äidinkielen opettajain liiton ja Suomen Kirjasäätiön järjestämä Pikku-Finlandia-kilpailu käytiin tänä vuonna jo 22. kerran. Kilpailuun osallistui 60 hienoa esseetä ympäri Suomen. Nuorten esseet osoittavat suurta lukeneisuutta ja kykyä pohtia lukemaansa syvällisesti. Myös filosofian ja kirjallisuudentutkimuksen tuntemus näkyi monesta tekstistä.

Raatilaiset totesivat, että vuosien varrella esseet ovat muuttuneet aika lailla alkuvuosien tutkielmamaisesta, kirjoittajan persoona niukasti esiin tuovasta tyypistä selkeästi subjektiivisemmiksi ja rakenteeltaan kokeilevammiksi. Yksimielisesti voittajaksi valitussa esseessä Ei tästä muuria tullut viehättikin vilpittömyys: kirjoittaja ei sorru kikkailuun. Hän on löytänyt hienon tavan lähestyä runoutta ja samalla käsittelee hienosti sukupolvien kohtaamista. Nämä kaksi juonnetta kulkevat toisiaan rikastaen läpi tekstin.

Raatiin kuuluivat Kari Levola (Suomen Kirjailijaliitto), Lasse Koskela (Helsingin yliopisto), Pirjo Sinko (Opetushallitus), Jarmo Papinniemi (Suomen Arvostelijain Liitto), Leena Vahala-Virkkala (ÄOL) ja puheenjohtajana Mervi Murto (ÄOL).

Palkinto jaettiin Helsingissä Esplanaadilla Maailman kirjan päivänä 10.5.2006 kello 12.00 Runebergin patsaan lavalla.

Lisätietoja: Toiminnanjohtaja Anne Helttunen p. 0400 876548
Puheenjohtaja Mervi Murto p. 050 3285121
Pikku-Finlandia 2006

Äidinkielen opettajain liitto
Vilppulantie 2 C
00700 Helsinki

Voittaja

Sarianna Kankkunen, Viikin normaalikoulu, Helsinki
Ei tästä muuria tullut (Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta)

Loppukilpailutyöt (aakkosjärjestyksessä):

Ilona Ahti, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Jäätyneitä silmänräpäyksiä (Markus Nummi: Kiinalainen puutarha)

Hannele Airola, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Kysymys Atréjun olemassaolosta (Michael Ende: Tarina vailla loppua)

Maija Bergström, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Kallion aikalaiset, perilliset – nälkäiset, janoiset (Ilmari Kiannon tuotanto)

Veera Jussila, Padasjoen lukio
Kulisseja kaatamassa (Anton Tsehov: Kirsikkapuisto ja
Henrik Ibsen: Villisorsa ja Nukkekoti)

Laura Kuisma, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu
Majakka ja krokotiili – keskustelua vanhenemisesta (Tove Jansson: Muumipappa ja meri ja. Merete Mazzarella: Täti ja krokotiili)

Emilia Kukkonen, Nilsiän lukio
Narkissoksen painajainen (Oscar Wilde: Dorian Grayn muotokuva)

Maarit Mäenpää, Vaasan Lyseon Lukio
Kala, lintu ja ripaus unelmia (H. C. Andersen: Pieni merenneito ja Satakieli)

Sirkku Mäenpää, Tampereen yhteiskoulun lukio
”Mikä sain minut muuttumaan / jos luuni jäivät Chileen” – Nerudan
kanssa pitkällä matkalla

SARIANNA KANKKUNEN
Viikin normaalikoulu, Helsinki

Ei tästä muuria tullut
Tomi Kontio: Vaaksan päässä taivaasta (Teos 2004)

Sinä sanot aina, että minun olkalaukkuni painaa liikaa, kun tulen käymään. Olet hieman moittiva, aivan kuin luulisit että minä näillä kirjoilla yritän pitää sinut etäällä. Ne ovat bussimatkaa varten, sinun päivätorkkuhetkiäsi varten, mummu. Eivätkä kaikki kirjat paina, tämäkin on ohut ja kevyt kuin korennon siipi. Mahtuu vaikka pienimpään laukkuuni, siihen pitsiseen, jota käytän vain baareissa.
Niin, ne ovat runoja. Muutama sana siroteltuna sinne tänne, paljon valkoista, vääriä verbimuotoja ja eksyneitä välimerkkejä. Sinä et pidä näistä, etkä niistäkään, joita minä kirjoitan, vaikka luet kyllä ne kaikki ja soitat isotädilleni ja sitten luette niitä yhdessä ääneen ettekä pidä. Tietysti rakastat minua, ja isotätikin rakastaa, vaikka ei edes tunne, ja lähettää terveisiä. Sen sinä kerrot minulle puhelimessa, ja otat liuskat esiin, rykäiset, luet taas ääneen ja kysyt sitten miksi näin ja mitä tuo ja mistä minä ja mitä sitten oikein.
Mummu, katso tätä. Kahvi ei ole vielä tippunut, katso tätä. Muistatko, kun soitit viime talvena ja kerroit väsymyksestä ja sydämestä ja siitä, kuinka kadotit lompakonkin. Minä en kertonut sinun kotibileistäsi, sinä sanoit naurua suupielilläsi, älä sinä kerro minun lompakostani. En kertonut, mutta muistatko, sinä teroitit minulle kynän ja etsit yhden tähden ristikon, sinä huijasit langan neulansilmään ja sanoit se on kärhämö ruiskukka ja tämän voit kitkeä. Minulla on nyt vain tämä kirja.
Tomi Kontion Vaaksan päässä taivaasta. Katso, se on nopeasti luettu, se on ystävällinen. Tässäkin runossa rivit ovat harvassa kuin noita-akan hampaat ja perässä on piste, ankkuroidu siihen. Sinä etsit tarinaa, sitä ei ole, ei juonta, ei kohottavaa kertosäettä, ei opetusta tai onnellista loppua tai edes alkua. Mutta jo ensimmäiset rivit kertovat sinulle kaiken:

mikroskooppi
teleskooppi
kaleidoskooppi

syvälle ja sekaisin, sanojen linsseistä
kurkottaa metsänreunaa, – –

Sinä sanot, ettet osaa. Ettet ymmärrä, että se kuuluu minunlaisilleni, että se vaatii liikaa, että on liian helppoa erehtyä. Minä otan kahvia myös, mutta lue vielä tämä.

”Mikä on sinun mielestäsi
kaiken lyriikan takana oleva periaate?”
Rakkaus, vastasin, mutta en ääneen.


  • Mummu. Minä olen suudellut kuutta miestä, poikaa. Yhtäkään en ole rakastanut. Minulla on sinun hymysi, ja se on huomattu aina. Sinä olet tanssinut kesäisillä lavoilla, sinä löysit vaarin suolta ja karkasit hänen kanssaan Pariisiin, sinä olet valvonut öitä yksin riitojen jälkeen, sinun sydämessäsi on kolme syntymää ja yksi hautakumpu ja lapsenlapsia ja keinoläppä. Kyllä sinä osaat.
    Tässä kokoelmassa on neljä sikermää. Ensimmäisessä perhospinnit ja kalpeat lapset yhdistyvät kuoleman ja menetetyn rakkauden kuviin. Se on alkusoitto, jossa tarkasti rytmitetyt runot vetävät esille kokoelman kipupisteen, rakkauden. Toinen sikermä karsii lyyrisyyttä ja kantaa Kontion tavaramerkkiä, hienopiirteistä lähiömelankoliaa. Sikermä on sarja kohtaamisia, joissa toisiinsa törmäävät isä ja lapset, aviopuolisot, rakastavaiset, ystäväporukka, sisarukset. Ihmiset tulevat yhteen mutteivät kulje yhdessä. Aivan kuin sinä ja minä silloin, kun istumme tässä juomassa kahvia eikä kumpikaan jaksa keskustella tai olla vain, ja puheesta tulee ontompaa kuin hiljaisuus. Kolmas luku toistaa ja tehostaa kaipauksen ja odotuksen teemoja, jotka viimein neljännessä sikermässä kootaan yhteen ja palautetaan lähtöpisteeseensä muistia ja aikaa käsittelevien runojen kautta. Neljäs sikermä on perspektiivin sikermä: siinä lankoja vedellään yhteen.
    Kun katson sinun kasvojasi, en näe vain naurun uurteita vaan naurun, en elämän jättämiä jälkiä vaan elämän. Se on kaunista, ja sitä kauneutta tavoittelee myös Tomi Kontio. Vaaksan päässä taivaasta pyrkii runoillaan laajempaan kuvaan kuin aiemmat kokoelmat. Näissä runoissa nykyhetken lisäksi läsnä ovat mennyt ja tuleva, ja useampi kuin yksi runo hahmottelee esille kokonaisen elämänkohtalon, ei ainoastaan yhtä hetkeä tai tunnelmaa.

Mies erottaa kirjahyllyssä Kama Sutran,
se tuo hänelle mieleen itämaiset tavat päästä hengestään,
oman käden kautta, arvokkaasti.

Huomaatko, nämä ihmiset elävät. He ovat kokonaisia, mutteivät ehjiä, ja juuri siksi niin aitoja. Näissä runoissa elää nykyihminen, jonka maailmankaikkeus on lähiö ja unelma rakkaus, täydellinen, kuolematon. Tomi Kontio pitää sen, mitä hän sinulle lupaa: hän menee lähelle, ihon pintaan, singahtaa suurimpien kysymysten juurelle ja kokoaa runoistaan arkipäivän mosaiikin tähän näin, katseidemme alle. Mikro- ja makrokosmos limittyvät ja lomittuvat. Linssit vaihtuvat, ja joillakin niistä taitaa olla peilipinta.
Minä olen lukenut Tomi Kontion runoja yhtä monta vuotta kuin katsellut sinun puutarhaasi, mummu. Aiemmissa kokoelmissa luontokuvat ovat rehevöineet kuin sinun istutuksesi keskikesällä sateiden jälkeen, mutta Vaaksan päässä taivaasta on pelkistetympi ja sen kuvasto urbaanimpaa. Kokoelmassa Taivaan latvassa (Tammi 1998) ”Valo puhuu variksen äänellä / siitä satakieliaamusta, / ”- -, nyt ”Huone on pieni. / Seinät on maalattu telalla maalarinvalkoisiksi. / Makuusyvennys on erotettu verholla muusta huoneesta. / ” – –
Kontio on teroittanut itseään; runot ovat rytmiltään rauhallisempia, selkeämpiä kuin aiemmissa kokoelmissa. Hengästys on vaihtunut hengenvedoiksi, ja runojen tilakin tuntuu muuttuneen. Ihmiset täyttävät runonsa laidasta laitaan:

Minä olen talo, seinät,
niiden äänet ja kaiut ovat puhetta itselleni
Minä näen, että sinulla on jälleen kysymyksiä. Älä kysy! Vastaa. Älä katso minuun.

Katso tätä sivua.


  • hän olisi kirjoittanut, tehnyt, sanonut
    niin monta kertaa
    olisi jos ei olisi

  • mutta sille yhdelle, aikain päässä
    kun leskenlehdet kohosivat roudasta
    kuin pienet auringot

sille hän sanoi
ja sitten oli hiljaa

Tässä on runous, runous ja rakkaus. Rakkaus on yhteyttä, sanomista, ja rakkaudettomuus sanomattomuutta, yksinäisyys hiljaisuutta. Tämän takia en pidä sinun kysymyksistäsi, sillä ei minullakaan ole vastauksia: ne ovat kaikki jo paperilla, kirjoitettuna. Sinä tiedät jo, että rakastan, että kirjoitan, älä kysy, sillä jos sinun täytyy kysyä, on minun turha vastata.
Tässä kokoelmassa rakkaus ei ole täyttynyt, se on kadotettu, se on loppunut, jäänyt jumiin tai tarrautunut kiinni ihmiseen.

en pääse irti sinusta
kuulen kuinka pilvet hinkkaavat toisiaan vasten

Vahvimmillaan rakkaus tuntuu olevan silloin, kun sitä ei ole. Mielenkiintoisella tavalla Kontio on rakentanut rakkauden kaikilla jättömailla ja takapihoilla liikkuvan kokoelman, jossa loppujen lopuksi rakastetaan hyvin vähän. Todellinen kumppanuus pilkahtaa vain muutaman kerran, silloinkin hätäisesti ja ohimennen, aivan kuin itsestään epävarmana:

ja kun sanon, on taivas kuin värikartta
jota kuljemme, kahden puolta

yhdessä.

Niin, mummu. Sinun sydämesi ontui, joten se korjattiin vuosi sitten. Kontion puhuja tunnustelee omia vammojaan kuin tahallaan herkkiä kohtia ärsyttäen, ottaa kivun vastaan ja huomaa vasta myöhemmin sen haamusäryksi.

Tuolla minä riisuin sinut, sata vuotta sitten,
nyt siellä on aukko, jonne mustapukuiset kulkevat.
Sinulle jäi arpi keskelle rintaa, suuri ja punainen, mutta vähitellen turvotus laskeutui, tikit sulivat ja nyt paidan kauluksesta vilahtaa vain valkea piirto. Kontion runoissa rakkaus ja sen odotus ovat painaneet muistonsa ihmiseen, jättäneet röpelöä, naarmuja ja mustelmia, eniten kuitenkin sammumatonta kaipausta.


  • Tiimarin lasien lävitse enkeliksi
    muuttuu se, jota ei lähellä näy

kuvitelmaksi taottu rakkaus, tarkoitus,
siivekäs tahra.

Kokoelman runot ovat hetkeen pysähtyneitä tuokiokuvia, mutta moni niistä katsoo taakse.


  • Vuoden päästä etsiessäni jotain, en muista mitä,
    löysin kellon komeron nielusta.
    Avasin pyyhkeen sen ympäriltä
    ja katsoin sen pysähtynyttä elämää.
    Jotenkin se näytti surulliselta, jotenkin sinulta.

Juuri tämä menneen ja nykyhetken, rakkauden ja sen menetyksen välinen jännite on koko kokoelman avainteema. Runoissa menetys on syvempää kuin vain yhden suhteen päättyminen, ja kaipauksella on kohteita yhden sijasta kaksi: entinen rakastettu sekä entinen minä. Jokainen muistelun hetki on kuin sielunmessua sille ihmiselle, josta puhuja on nykyiseksi itsekseen kasvanut, ja sille elämälle, jonka piti toteutua mutta joka jäi haaveeksi.

ja se oli kuin totuus sillä hetkellä,
että se mikä luhistuu, ei ole elämä, vaan
toive elämästä

Haaveet eivät kuole, vaan katoavat eläen. Tämän sinäkin tiedät, mummu. Et tosin siksi, että olisit elänyt raskasta rekeä vetäen, vaan siksi, että olet elänyt. Kontion runoissa surua ja kaihoa ei nähdä vain ohikukkineen rakkauden jälkitauteina vaan merkkinä ihmisyydestä.

Ajalla on suunta, muisti on kivi
jonka heitän horisonttiin.

Muistot ja kaipaus eivät katoa koskaan ja ne odottavat aina jossakin edessäpäin, mutta painolastina niitä ei saa kantaa loputtomiin. On osattava luopua, rakkaudesta ja unelmistakin.
Sinä olet pitänyt minulle oppitunteja luopumisesta, mummu. Silloinkin kun et ole halunnut. Sinulta minä olen oppinut, että kuolinilmoituksia voi lukea muunkin kuin muistovärssyjen tähden, ja että täytyy levätä, ennen kuin nousee ylämäen. Joskus se tekee minut surulliseksi, joskus osaan jo odottaa.
Tässä kokoelmassa luovutaan ja menetetään joka hetki, mutta vaikka tunnelma joskus onkin epätoivoinen, ei katkeruutta löydy. Surukin on kirkasta ja eleettömällä tavalla rutinoitunutta. Runojen puhuja tuntuu tarkastelevan elämäänsä jo hieman etäältä, hyväksyen, kuin eräänlaista välitilinpäätöstä tehden ja uusia erheitä odottaen.
Pienenä minä tiesin, että suru katoaa jos siihen puhaltaa tai jos ajattelee vain mukavia asioita. Siksi potkaisin veljeäni pöydän alla, kun hän katsoi sinuun ja kysyi vaarista kesken korttipelin. Jo silloin olin oppinut, että haudalla käydään vain jouluisin.
Haudassa tai ei, hän kuuluu sinulle enemmän nyt kuin koskaan eläessään. Enää ei asuta toisissa kaupungeissa, istuta sohvan eri nurkissa. Kun ihminen on, on hän joko luonasi tai ei; kun ihminen ei ole, ei hän poistu viereltäsi koskaan. Sinä olet kapaloinut hänet jonnekin lähellesi, mummu. Minä olen nähnyt, kuinka katsot ilmaan ja silmissäsi on se ilme, joka silittää rypyt ja saa minut ajattelemaan kesäillan valssia. Se täyttää sinun silmäsi ja tämän asunnon, hetkeksi. Toista ei voi omistaa, mutta kuinka voi luopua jostain, jota ei ole koskaan omistanutkaan? Vai onko kenties luopuminen ainoa tapa merkitä joku omakseen?

ja minä kumarran sinulle, kuolleelle,
punaiset tahrat silmiesi alla ovat merkkejä
ihmeestä, surusta.

On hyvä, että olet leiponut pullaa. Vielä parempi on, että olet joskus ollut synkkä ja hiljainen, pirskauttanut kirosanoja, huokaissut, rypistellyt kulmakarvoja, kostunut silmäkulmista, toistellut kuinka tylsää ja miksei mitään ja milloin minäkin. Minä olen nähnyt, että elämä tuntuu, ettei lyhentynyttä askelta ja yksin istuttuja iltoja tarvitse ottaa vastaan tyynenä ja tyhjänä. Ehkä rakkaus ei koskaan lopu, ehkä siitä ei voikaan luopua. Raivo, ärtymys, itku, tuiskahdukset ja muu luopumisen kipuilu ovat rakkautta siinä missä sydämet ja sonetitkin.
Kun rakkaus ja luopuminen ovat molemmat läpäisseet ihmisen, jäljelle jäävät muistot ja kaipaus. Toinen kurottaa menneeseen, toinen tulevaan, mutta kumpi on kumpi? Kauniilla tavalla Kontio sekoittaa näiden kahden roolit ja osoittaa, että vaikka rakkaus ei ole ikuista, on se ajatonta:

Miksi minä ajattelen sinua aina edessä olevana
vaikka olet jo taakse jäänyt?

Tunne liikkuu eri ajassa ja paikassa kuin ihminen eikä alistu kronologioiden tai kalenterinsivujen kesytettäväksi. Kontio nostaa esille kaipauksen arvokkuuden sortumatta liikaan melankoliaan.
Minä odotan jotakuta, jota ei ole vielä ollutkaan, sinä kaipaat häntä, joka meni jo. Rakkaus on meille molemmille kuin Messias: toinen saa toivonsa tulevasta, toinen siitä, että kaikki oli ja tapahtui jo. Kontion runot sen sijaan ovat välitilan runoja:


Minä olen, sinä olet, me olemme,
kuoleman ja syntymän liepeillä,
ikuisesti siinä hetkessä,
jossa ilmaan heitetty kivi nukkuu.

Ratkaisevaa ei siis ole syntymä tai kuolema, ei rakkaus tai seuraava rakkaus, vaan kaikki elämä siinä välissä. Tärkein ei ole yksi ihminen, sinä tai minä, vaan se, mitä on ja on ollut meidän välillämme. Ehkä ihminen oli väärä, ehkä tilanne ei toiminut, ehkä taivaalta satoi sammakoita, mutta tunne on aina oikea ja oikeassa.
Yhtä lailla me molemmat olimme oikeassa. Sinä sen tiesit; kevytkin kirja voi painaa. Ja minä: Ei tästä muuria tullut. Tuli silta.

Pikku-Finlandia-palkinnon voittajat: