Skyry.net

Pikku-Finlandia 2005

Pikku-Finlandia-kilpailun voitto Kallion lukion Viivi Kaakiselle

Helsinkiläisen Kallion lukion oppilas Viivi Kaakinen voitti vuoden 2005 Pikku-Finlandia-kilpailun Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu -romaania käsittelevällä esseellään Kyynelistä kylmä maa vain jäätyy.

Abiturienteille suunnattuun kirjallisuusaiheiseen Pikku-Finlandia -esseekilpailuun on perinteisesti lähetetty vain painavaa tavaraa – kisan taso tunnetaan. Kilpailutehtävänä on kirjoittaa kirjallisuusessee, joka käsittelee joko suomalaista kaunokirjallisuutta tai maailmankirjallisuutta. Kilpailu on merkityksellinen myös siksi, että se antaa viitteitä siitä, millaista kirjallisuutta nuoriso harrastaa ja miten se tuklitsee eri-ikäisiä klassikoita suhteessa omaan aikaamme.

Äidinkielen opettajain liiton ja Suomen Kirjasäätiön järjestämä Pikku-Finlandia-kilpailu käytiin tänä vuonna jo 21. kerran. Kilpailuun osallistui 40 hienoa esseetä ympäri Suomen. Nuorten esseet osoittavat suurta lukeneisuutta ja kykyä pohtia lukemaansa syvällisesti. Myös filosofian ja kirjallisuudentutkimuksen tuntemus näkyi monesta tekstistä.

Voittajatekstissä raatia viehätti taitavuus, jolla kirjoittaja käsittelee yhteen sulautuneesti kirjailijaa, hänen elämänsä ja teostensa maisemaa, henkistä miljöötä ja itse teosta. Sen kuvakieli ei ole itsetarkoituksellista, vaan sisällökästä, ajatusta kuljettavaa. Monet lauseet toimivat kuin aforismi. Teksti on sisäistynyttä, uskottavaa – sitä on ilo lukea.

Raatiin kuuluivat Markku Ihonen (Suomen Kustannusyhdistys), Jarmo Papinniemi (Suomen Arvostelijain Liitto), Annamari Saure (ÄOL), Pirjo Sinko (Opetushallitus), Kari Levola (Suomen Kirjailijaliitto) ja puheenjohtajana Mervi Murto (ÄOL).

Palkinto jaettiin Helsingissä Esplanaadilla Maailman kirjan päivänä 10.5.2005 kello 12.00 Runebergin patsaan lavalla. Lisätietoja: Toiminnanjohtaja Anne Helttunen p. 0400 876548 Puheenjohtaja Mervi Murto p. 050 3285121
Pikku-Finlandia 2005 Voittaja

Viivi Kaakinen, Kallion lukio Kyynelistä kylmä maa vain jäätyy (Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu) Loppukilpailutyöt (aakkosjärjestyksessä) Jantso Jokelin, Tampereen yhteiskoulun lukio Kun elementit hajoavat (Italo Calvino: Jos talviyönä matkamies) Laura Lähteenmäki, Turun Suomalaisen yhteiskoulun lukio Auringonnousu eli ajatuksia Auroorasta (Johanna Sinisalo: Sankarit) Nina Saarilaakso, Helsingin kuvataidelukio Zen ja länsimaisen ihmisen matka sielunrauhaan (Hermann Hesse: Siddhartha) Hilma Salonen, Munkkiniemen yhteiskoulun lukio, Helsinki
Lintukotoja ja käärmeenpesiä (Gabriel Garcia Marquez: Sadan vuoden yksinäisyys ja Mikael Niemi: Populaarimusiikkia Vittulajängältä)
Maria Seppänen, Jämsän lukio Ihmisyyden vastuu: eksistentiaalinen näkökulma (Jean-Paul Sartre: Inho) Marie Tuomarila, Helsingin Suomalainen Yhteiskoulu Tyhjä talo, täysi mieli (Helena Sinervo: Runoilijan talossa)

Pikku-Finlandia 2005
Voittajatyö
Viivi Kaakinen,
Kallion lukio

Kyynelistä kylmä maa vain jäätyy

Lapissa pimeys on raskaampaa ja hiljaisuus alakuloisempaa kuin muualla. Tahtoisin silti kävellä Siskonrannan onnettomalla maalla ja uskoa siihen, että yöttömän yön taika on ikuinen eikä sen alla annettu kosketus haihdu iholta koskaan. Lappilaisten maa antaa lupauksen odottavasta rakkaudesta ja pettää jokaisen sukupolven erikseen.

Maa on syntinen laulu on liian surullisen kirjailijan liian surullinen teos. Silti Timo K. Mukka saa minut kaipaamaan tuntematonta ja suruvoittoista Lappia, jossa kukaan ei ole tarpeeksi lähellä eikä tarpeeksi vieras. Mukan balladi on liian sidottu synnyinsijoihinsa, jotta voisin kuulla sen tuntematta itseäni ulkopuoliseksi, mutta myös riittävän lyyrinen, jotta voin luulla sen kertovan vähän myös minusta. Siksi haluan Lappiin; haluan nähdä sen kovan maan, josta on noussut Mukan, minun ja kaikkien kaipuu.

Syntisen maan balladi alkaa soida (jälleen) syksyllä. Kirjailija tuntee menneen yön pakkasen Orajärvellä, kirja Siskonrannassa. Taloissa ja aitoissa pukeudutaan monen vuoden paikkoja kantaviin vaatteisiin, juodaan vahvaa kahvia, jonka vanhojen purujen joukkoon on lisätty uusia ytyä antamaan, ja kuunnellaan soutajaa, joka kailottaa järvellä vanhaa laulua. Kylään ei saavu muita kuin kylmä ilma eikä kukaan lähde pois, paitsi kuolleet. Kyläläiset tahtovat toisiaan ja kaikkea paitsi toisi-aan, eikä kukaan vastaa läheltä eikä kaukaa. Jonain yönä jotakuta lyödään puukolla ja lehmä poikii vasikan väärinpäin. Yöt eivät itke uhrejaan, eivätkä päivät erota niitä enää toisistaan syksyn edetessä kaamokseen. Poistumaton pimeä piilottaa hetkeksi kylän, jonka voi sen sallivan ajan kuvitella näyttävän kaikelta, mitä on tahtonut.

Timo K. Mukka jätti oman kylänsä kerran mutta palasi, kirjoitti kirjan ja jäi. Ehkä Orajärvi ei päästänyt Mukkaansa pakoon, Mukka ei ainakaan Orajärveään. Lappi kantaa Mäkelöiden, Kurkelaisten ja Mukkien itkun kastelemaa kukkaa vaativassa maassaan. Lappilainen maa on aina kuolemaisillaan ja kesälläkin roudalle altis, ja jos jokin kukkii, se kukkii nopeasti ja kituen. Tällä ikuista kuolemantautia sairastavalla on kuitenkin voimia hohkaa sitä kasteleviin ihmisiin täyttymättömän kaipuun kohtalo.

Mukka ei toki ole ainoa eikä edes yksi harvoista, joka on kirjoittanut ikuiseen yksinäisyyteen tuomituista, eikä hapertuva lappilainen kylä ainoa tuomittuja elättävä paikka. Eteläisemmän Euroopan modernit tarinat tahtovat kuitenkin kertoa use-ammin yksilöistä, joita maailman oikut juoksetuttavat ja joiden yksinäisyys on yhden elämän mittainen jakso harha-askelia ja sivullisuutta. Mukan Lapin maailma ei ole oikukas, ja siellä onnettomuus elää kauemmin kuin kantajansa. Yksinäisyys ei ole eksistentiaalinen ongelma vaan sekä maan että sen astujien suonissa kulkeva kohtalo, jota antisankarikaan ei voi voittaa.

Syksyn taittuessa talveksi kylään saapuu lappalainen – joku, joka voi auttaa pakoon ja vastata pyyntöön kosketuksesta. Mustasilmäinen vieras lupaa viedä pois. Naiset ja savottaan liian nuoret tai vanhat miehet huutavat tuvassa pyhää henkeä, ja lappalainen tuijottaa leikkivillä silmillään. Hangelle vuotaa verta ja öinen itku jatkuu, koska aurinko ei nouse. Lappalainen saa kuitenkin odottamaan aamua ja tuntemaan punan poskilla. Pimeässä kylä uskaltaa rakastaa, mutta keväällä kukaan ei tahdo nähdä talven jälkiä.

Kaipuulla on kaksi tapaa viedä saaliinsa syvimpiin vesiin: se voi uuvuttaa hitaasti odotuttamalla jotain, mikä ei koskaan tule, tai antamalla onnen olla hetken omana vain repiäkseen sen sitten pois. Kaipaavatkin väsyttävät toisensa imemällä tyhjiin kaikki yhteiset hetket, heittäytymällä päättyneeseen odotukseen väkivaltaisesti. Mitä yksinäisempiä kyläläiset ovat, sitä pahempia haavoja he tekevät ensin toisilleen, viimeisen itselleen. Mukka kirjoitti omaa kaipuutaan toisillaan ruokkivista ihmisistä myös viimeisessä, runon ja proosan välillä askeltavassa teoksessaan Kyyhky ja unikko. Heidän balladiaan säveltäessään Mukka on palannut ainakin vähän matkaa takaisin esikoisensa mystiikkaa kohti. Ihmisissä elää synti ja pyhyys. Kyyhkyn ja unikon Pieti on sekä pietà-aiheen Madonna että ”huumaavan paheen musta unikko”. Maa on syntinen laulu villintyy seuroihin, jossa samat kädet tahtovat koskettaa Pyhää henkeä ja vereviä vartaloita. Kun ihmiset ovat tarpeeksi yksin, he unohtavat itsensä ja kuulevat vain Herran tai Maan.

Mukan balladissa on kaksi kieltä: runon kieli, jonka sävelet ovat väriseviä ja joka puhuu joutsenista ja tanssivasta rakkaasta, sekä kylän kieli, jossa soi arki ja peräpohjola. Molemmat yltävät riettauteen ja rienaukseen samoin kuin herkkyyteenkin. Kahden eri tavoin kertovan kielen käyttö muuttaa kertomuksen ulottuvuutta ajassa ja paikassa. Runo tekee tarinasta ikiaikaisemman ja universaalimman, karuista ku-vista jalostetumpia kuin ne kyläläisten suussa ovat. Siskonrannan oma kieli muistuttaa taas siitä, että laulu on omistettu maalle juuri siinä kylässä, juuri niiden ihmisten jaloissa. Lappilainen tapa puhua ei kuitenkaan estä etelässäkään lukevaa tuntemasta sitä, mikä sanojen sisällä on. Vaikka Mukan kaipuun sanat ovatkin tummempia ja raaempia kuin valoisamman talven alueella hailakasti kaikuvat toiveet rakkaudesta, samat syntiset toiveet tirskuvat maasta kaikkialla, kun sille astuu.

Mitä keltaisemmaksi auringon valo käy, sitä säälimättömämpi se on. Jäät alkavat säröillä. Pimeän tarjoama piilo alkaa paljastua. Hiljalleen hahmottuvat rajat ja muodot alkavat raivata yössä heränneitä haaveita tieltään. Siskonranta ei ole kauniinpi kuin syksyllä, ihmiset ja hevoset ovat vanhentuneita, laihtuneita tai kuolleet. Pimeän huuma ei jatku eikä ole enää valottomia nurkkia, jonne paeta. Kun lumet sulavat, ihmisten välillä on enemmän kuollutta heinää kuin yhden elämän aikana saattaisi juosten ylittää.

Pohjattomasti surevat ihmiset tappavat, pakenevat, katuvat ja kuolevat, ja kaikki, mikä olisi onnellisempaa, on mahdotonta. Jokainen jää tavalla tai toisella osatto-maksi omasta ja toisten elämästä. Mustasukkaisuus repii kaipaavia toisiaan kohti ja taas erilleen. Samalla kaiken surun ruumiillistumasta, sokeasta ja ulvovasta Panu-koirasta tulee yhä karvattomampi ja pelokkaampi. Kaipuun voi luottaa olevan täyt-tämättömissä yhtä varmasti kuin aurinko palaa; luonnon välinpitämättömästi jat-kuva liike enteilee sitä, että jokainen syrjäisen Lapin syntymätön lapsi on tunteva samat kivut ja surut kuin äitinsä. Jotkut antautuvat kyltymättömälle maalle vapaaehtoisesti, mutta yhtä varmasti se ottaa rimpuilevatkin.

Veressä siirtyvä yksinäisyys on temaattinen silta eri mannerten ja aikojen tarinan-kertojien välillä. Yhteisen elämän yrityksen on tuominnut tuhoon milloin suku, milloin kirkko, tai kirous on valjastanut ajureikseen meren, taivaan ja maan. Mu-kan syntisen balladin voimakkaimmat sävelet, erotiikka, kiihko ja kuolema, ovat leimallisia erityisesti Latinalaisen Amerikan maagiselle kertomusperinteelle. Vaikka veri on kaikkialla yhtä punaista, se kuohuu Lapissa alakuloisemmin kuin tulisten sielujen maanosassa. Kylmässä kohmettunut veri saa kuitenkin tippuessaan routaisen maan höyryämään.

Maan syntisen laulun laulaa seireeni. Kaikesta raakuudesta ja karmeudesta kuuluu jokin rakastettava ääni, jonka perässä voisi kuvitella kulkevansa samoja suoria jäl-kiä kuin Timo K. Mukka. Siskonrannassa on vastaus erääseen kaipuuseen – kai-puuseen osaksi jotain ennalta suunniteltua, jota oma tahto ei voi pysäyttää, jonka voi vain antaa viedä.

”Se kaunis maa on kätkenyt laulun syvälle
sairaaseen multaan
ja sumussa itkee laulajan
syntinen syntinen laulu.”

Syksyllä sateinen kylä on hiljaa. Kukaan ei saavu, jotkut ovat kuolleet ja lehmä on poikinut. Kylässä on uusi lapsi, joka kuulee järveltä vanhan laulun ja surussa vapisevat äänet. On tulossa pakkasyö. Jonain päivänä lapsi saattaa syntyä pehmeämmälle maalle.

Mukka palasi Orajärvelle Helsingin taideakatemiasta. Tuskin kaupunkilaisen yk-sinjäämisen kohtalottomuus voisikaan olla tarpeeksi, jos tulee paikasta, jossa suru tulee maan hehkusta ja äidinmaidosta. Mukka palasi Orajärvelle ja täytti kohtalonsa.

Sydämeni kaipaa Lappia, jossa kaikki kukkii nopeasti